Vappuaaton touhuja ja päivystyksen testausta

No nyt en voi kyllä enää kieltää, ettenkö taas olisi voimissani. Eilinen oli oikea touhupäivä kaikkine aavistuksen dramaattisine käänteineen. Aloitin päivän käymällä takki- ja ruokaostoksilla. Palkitsin erään Suomeen rantautuneen urheiluvaateketjun onnistuneesta mainonnastaan. Olen ollut uuden kevättakin tarpeessa ja tuolta kyseiseltä ketjulta tuli jokin aika sitten sähköpostiini mainos otsakkeella "Kevättakkisi on täällä". Eihän siinä sitten ollut epäselvyyttä, mistä lähden takkia ostamaan. Ja kun kyseisellä ketjulla oli vielä eiliseen asti ulottuva -25 %- jäsentarjous, niin kaupoilla oli käytävä. Olin asettanut takille pari kriteeriä, jotka täyttyivät: pitää tuulta ja sadetta sekä on puolipitkä. Tuo pidempi malli tuntuu nykyisessä uudessa elämäntilanteessani tarpeelliselta.

Iltapäivällä pystytin lasten kanssa trampoliinin. Meidän perheessä kokoamishommat lankeavat yleensä sille, joka niistä tykkää. Se olen minä. Trampoliinin pystytyspäiväksi osui eilinen siitä kliseisestä syystä, että naapurikin pystytti omansa silloin. Emme ole naapureitaan parempia pohjalaisia, vaan jos omalla pihalla ei ole trampoliinia, mutta naapurin pihalla on, niin senhän tietää, mistä lapsia saa koko ajan huudella pois. Kovin kauaa ei trampoliini ollut ehtinyt olla pystyssä, kun jo sattui haaveri ja kaksivuotias itki ja valitti ettei voi enää kävellä. Päätettiin seurata tilannetta pari tuntia. Mielessä vilisi alkava toukokuu: oma lääkärireissuni Helsinkiin, pari muuta viikonlopuiksi ajateltua reissua, maksaleikkaukseen valmistautuminen ja kaikki muu sillä lisämausteella, että kaksivuotiaalla on kipsi jalassa. Ei tuntunut erityisen hohdokkaalta!

Kaksivuotias nukahti myöhäisille päiväunille ruokapöydän ääreen. Annettiin nukkua. Paistoin sillä aikaa munkkeja ja vietiin tuoreille naapureillekin lämpimäisiä. Sitten kaksivuotias heräsi eikä edelleenkään suostunut kävelemään. Lähdin viemään häntä päivystykseen. Onneksi oli vielä sen verran varhainen vappuaaton ilta, etteivät örveltäjät olleet vielä saaneet itseään päivystyskuntoon. Luukulla kerroin sen, minkä olin saanut ohjeeksi kertoa: "saan sytostaattihoitoja". Tunsin itseni hankalaksi potilaan saattajaksi, mutta onneksi asia ei ollut ongelma sairaanhoitajalle. Hän oli heti sitä mieltä, että tällaisena sairasteluaikana ei olisi hyvä odotella yleisissä tiloissa. Yksi eristyshuone oli vapaana ja meidät ohjattiin sinne. Siellä olimme koko ajan, ja lääkäri ja hoitaja kävivät siellä luonamme. Kyllä sai päivystys täyden kympin eilisestä käynnistä. Ja lopputuloskin oli onnellinen, minkä kaksivuotiaan oma lausuntokin todisti: "Ei ollu te jalka jikkinäinen. Ei te ollu menny puhki."